Viime torstaina saimme kuulla järkyttäviä uutisia siitä, miten mies ampui alaikäistä lasta sylissään pitänyttä naista Tampereen keskustassa. Nainen menetti henkensä ja lapsi äitinsä.

Tuntuu, etteivät mitkään sanat riitä kuvaamaan sitä ihan hirveää vääryyttä, joka tähän tapaukseen liittyy. Kauheinta on ehkä se, että tämä ei ole yksittäistapaus ja me kaikki tiedämme se.

Me tiedämme, että Suomi on yksi EU:n vaarallisimmista maista naisille. Me tiedämme, että joka kolmas nainen Suomessa on kokenut väkivaltaa nykyisen tai entisen kumppaninsa taholta. Joka vuosi keskimäärin 20 näistä naisista tapetaan.

Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole Suomessa vähentynyt kymmenessä vuodessa lainkaan. Meitä hakataan, raiskataan ja jopa tapetaan, mutta suurta osaa päättäjistä tämä tuntuu kiinnostavan kovin vähän. Poikkeuksen sääntöön tekee se, kun väkivallan tekijän taustaa voidaan käyttää keppihevosena oman rasistisen agendan pönkittämiseen.

Naisten oikeus väkivallattomaan elämään ei ole riittävän korkealla prioriteettilistalla, jotta siihen panostettaisiin rahallisesti. Väkivallan vastainen työ on kroonisen aliresursoitua ja hallitus heikentää sen edellytyksiä entisestään leikatessaan hyvinvointialueilta ja sote-järjestöiltä.

Suomi ei edelleenkään täytä kansainvälisiä ja EU-tason velvoitteita, joihin se on sitoutunut naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi. Esimerkiksi turvakotipaikkoja tarvittaisiin noin puolet lisää, jotta Istanbulin sopimuksessa määritellyt velvoitteet toteutuisivat.

Anja Presnukhina puhui puheessaan Suomen paradoksista maailman onnellisimpana maana. Jos todella haluamme olla tittelimme arvoinen, pitää väkivallan vastaiseen työhön panostaa. Miesten pitää myös lopettaa naisten tappaminen.