Suomi ei edelleenkään täytä naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseen liittyviä kansainvälisiä ja EU-tason velvoitteita.
Toissa viikolla kuulimme järkyttäviä uutisia siitä, miten mies ampui naisen kuoliaaksi Tampereella (HS 12.9.). Naisten surmista tai pahoinpitelyistä uutisoidaan lähes päivittäin. Jotta tällaiset tapaukset voidaan jatkossa estää, on välttämätöntä panostaa väkivallan vastaiseen työhön.
Vaikka tasa-arvo on monella mittarilla mennyt eteenpäin, naisiin kohdistuva väkivalta ei ole viimeisen kymmenen vuoden aikana vähentynyt. Päinvastoin, entisten kumppaneiden tekemät henkirikokset ovat jopa lisääntyneet 2000-luvun alusta lähtien, selviää valtioneuvoston viime vuonna julkaisemasta selvityksestä.
Vaikuttamistyö naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi näyttää ainakin joiltain osin tuottavan tulosta: hallitus on aikeissa kieltää lähisuhdeväkivallan sovittelun, kriminalisoida naisten ja tyttöjen sukuelinten silpomisen erillissäännöksellä sekä selkeyttää pakkoavioliittojen rangaistavuuteen liittyvää lainsäädäntöä. Myös pakottavan kontrollin eli pitkään jatkuneen henkisen väkivallan kriminalisoinnista sekä väkivallan vastaisen työn rakenteita selkeyttävän lain säätämisestä on käynnissä selvitys.
Samalla on huomionarvoista, että hallituksen toteuttaessa tärkeitä uudistuksia naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi se myös heikentää väkivallan vastaisen työn edellytyksiä.
Leikkaukset jo valmiiksi resurssipulasta kärsiviltä hyvinvointialueilta heijastuvat väkivaltaa kohdanneiden tukeen heikentäen paitsi palvelujen laatua ja saavutettavuutta, myös ammattilaisten mahdollisuuksia tunnistaa ja puuttua väkivaltaan. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta suurin osa on piilorikollisuutta, ja nykyiselläänkin vain alle prosentti lähisuhdeväkivaltaa kohdanneista tunnistetaan terveydenhuollossa.
Myös sosiaali- ja terveysalan järjestöjen saamasta tuesta leikataan yli kolmannes vaalikauden loppuun mennessä. Leikkaukset sote-järjestöiltä ovat käytännössä leikkauksia väkivaltaa kohdanneiden tukipalveluista ja muusta väkivallan vastaisesta työstä. Järjestöt tavoittavat monia sellaisia ryhmiä, jotka jäävät muiden palvelujen ulkopuolelle.
Kehitys on erityisen huolestuttavaa ottaen huomioon väkivallan vastaisen työn pitkään jatkuneen aliresursoinnin, joka näkyy läpi palveluketjun.
Resurssien riittämättömyys konkretisoituu siinä, ettei Suomi edelleenkään täytä naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseen liittyviä kansainvälisiä ja EU-tason velvoitteita, joihin se on sitoutunut. Esimerkiksi turvakotipaikkoja tulisi olla noin kaksinkertainen määrä nykyiseen verrattuna. Myös erityistukipalvelut, kuten väkivaltaa kohdanneille tarjottava verkko-, puhelin- tai henkilökohtainen neuvonta sekä muu matalan kynnyksen tuki väkivallasta selviytymiseen ja siitä toipumiseen ovat alueellisesti riittämättömiä.
Naisiin kohdistuva väkivalta on yksi merkittävimmistä ihmisoikeusongelmista Suomessa. Tärkeät lainsäädäntöuudistukset eivät yksin riitä ongelman ratkaisemiseksi, vaan väkivallan vastaiseen työhön on käytettävä myös rahaa.
Oona Foster, Katri Leino-Nzau